Suvun tarinoita

Valto Martti

Valto Martti muistelee edesmennyttä veljeään Aaroa hänen muistotilaisuudessaan 26.6.2009

Kirjoittaja: Valto Martti (2009)

Hyvät Aaron lähiomaiset! Hellä, Sirpa, Jari, Tiina ja Terhi. Perheineen. Hyvä saattoväki!

Olemme saattamassa puolisoa, isää, isoisää hänen viimeiselle matkalleen. Minä olen saattamassa viimeistä veljeäni. Haluaisin tässä teidän edessänne muistella Aaroa ja hänen elämäänsä sellaisena kuin minä sen olen toisella paikkakunnalla asuneena nähnyt ja kokenut. Minä voin esittää vain joitakin hajanaisia muisteluksia. Monet teistä varmaan tunsivat Aaron paremmin kuin minä. Te voittekin halutessanne täydentää antamaani kuvaa.

Aaro oli kevään lapsi. Kerrotaan, että samana toukokuun 19:tenä päivänä 1934, jolloin Aaro syntyi, koettiin Lepikossa myös kaksi muuta syntymää, hevosen varsominen ja kissan penikointi. Lapsuus kului sitten Lepikossa suurperheen jäsenenä, samaan tapaan kuin monessa muussakin Ruotasen kylän talossa. Oli mummu ja vaari, Selma-tätikin taisi vielä elää, oli Hilma-täti ja Samppo-setä, joka piti Aaroa omana lemmikkinään. Vaikka talo oli kohtuullisen kokoinen, samanlainen kuin muutkin Ruotasen talot, oli leipä kovan työn takana. Työpäivät varsinkin kesällä olivat pitkiä. Elämää varjosti isän vaikea sydänsairaus, joka alkoi infarktista joskus v. 1937 ja päättyi kuolemaan v. 1951. Sama sairaus ilmeisesti koitui Aaronkin kohtaloksi. Äiti-Hilda uupui kovan työtaakkansa alle ja menehtyi keuhkotautiin jatkosodan päättymispäivänä. On ymmärrettävää, ettei Aarokaan saanut niissä oloissa osakseen parasta mahdollista fyysistä huolenpitoa. Tällä on varmaan ollut oma vaikutuksensa Aaron myöhempään elämään.

Siihen elämään sisältyi yrittämistä ja kovaa työntekoa, työssä oppimista. Mutta myös paljon vastoinkäymisiä, paljon sairauksia. Viimeiset vuodet olivat kuitenkin seesteisiä ja – voidaan varmaan sanoa – myös onnellisia. Sellaisia vuosia olisi Aarolle toivonut enemmänkin. Hellän toiveen olisi todella sallinut toteutuvan. Hän sanoi minulle Aaron kuoltua, että ”Olisin minä halunnut pitää Aaroa vielä kauan!”.

Toisin kävi. Aaro oli juuri ehtinyt täyttää 75 vuotta, kun noutaja tuli nukkuessa. Kuolema ei kuitenkaan tullut Aarolle itselleen eikä Hellälle yllättäen. Molemmat olivat ehtineet siihen valmistautua, niin henkisesti kuin myös käytännön tasolla. Olihan heille annettu jo niin monta varoitusta. Mutta nähdäkseni sen ei annettu hallita jokapäiväistä elämää, joka jatkui ”entisen lailla”, kuten vastaus voinnin tiedusteluun kuului. Vaikka fyysiset voimat olivat käyneet jo vähiin, niin Aaro oli lujasti kiinni elämässä. Lehdet luettiin tarkkaan Helsingin lehtiä myöten ja ajan hermolla pysyttiin kaikilla tasoilla, nettiä ja televisiota myöten. Kukkien vieminen hautausmaalle onnistui vielä viimeisinä elinpäivinä. Ajatus toimi kirkkaasti loppuun asti. Ja ohjeet tämänkin tilaisuuden järjestelyistä oli annettu täysissä järjissä.

Aaron ja Hellän yhteiselo oli alkanut joskus 1950-luvulla ja avioliittokin tuli kestäneeksi yli 50 vuotta. Kihlautumisesta sain tiedon Yrjö-sedältä, joka kirjoitti minulle joskus 1950-luvun lopulla ja kertoi Lepikon mäellä vastaan tulleesta, toisiinsa liimautuneesta nuoresta parista. Myöhemmin Hellä kertoi, että Lepikon Aaro oli tyttöjen suosikki. Komea poika ja hyvä tanssimaan. ”Muut tytöt olivat kateellisia, kun minä sitten sen Aaron sain”.

Ensimmäinen yhteinen koti oli Lepikon nurkkakamarissa. Ruuanlaitto tapahtui tilapäisellä liedellä. Kun Lepikosta jouduttiin lähtemään, Aaro rakensi ensimmäisen oman kodin Pellonpään perälle tontille, jonka hän sitkeiden yritysten jälkeen sai ostaa. Siitä tuli heidän kotinsa aina eläkepäiviin asti. Nythän taloa asuu Sirpa-tytär perheineen.

Meidän lapsuuden aikaan opin tielle pääsy ei ollut kovin tavallista yleensäkään eikä varsinkaan Ruotasilla. Oli aikamoinen saavutus, että meidän kahdeksanpäisestä sisarusparvesta sentään useimmat pääsivät osallisiksi joistakin opinnosta kansakoulun jälkeen. Jotkut kehittivät ammattitaitoaan käytännön työn ohessa. Niin myös Aaro. Hänellä oli taito käsissään. Ensimmäisiä, ainakin minun tiedossa olevia, Aaron kätten töitä oli nuoruusvuosina, oikeastaan poikasena, tehty vene, josta aikanaan kerrottiin oikein kuvan kanssa Pyhäjärven Sanomissa. Myöhemmin hän oli menestyvä kaivinkoneurakoitsija siihen asti, kunnes lama (taas kerran) vei työt. Useita vuosia vierähti Helsingin seudulla rakentamisen ”hulluina vuosina”. Ruotasille palattua hänestä kehittyi taitava kirvesmies, joka teki pitkän työpäivän Outokummulle. Aaron kätten jälkiä ovat myös talo Pellonpään perällä ja kesämökki Emoniemessä. Eläkevuosina hän yhdessä Jari-pojan kanssa paranteli oman kodin asuttavuutta. Ja kaikki mitä Aaro teki, oli tehty viimeisen päälle.

Serkkumme Pellonpään Aili kiitteli minulle kerran Aaroa hyvänä naapurina. Aili oli tullut maininneeksi hänelle rikkoutuneesta porrasritilästä. Sanoi sitten heränneensä seuraavana aamuna vasaran paukkeeseen ja mentyään katsomaan hän tapasi Aaron tekemästä ritilää. ”Parempaa naapuria ei voisi olla”, oli Ailin kommentti.

Aaro oli hyvin herkkä ihminen. Tunteitaan hän ei kuitenkaan näyttänyt, vaan piti kaiken sisällään. Sellaisiahan me lepikkolaiset taidamme kaikki olla, enemmän tai vähemmän. Emmi-tätimme taisi aikanaan olla Aaron uskottu, yksi harvoista, jolle Aaro vaikeina hetkinään purki tuskaista oloaan. Joskus, hyvin harvoin Aaro saattoi vähän minullekin avautua. Myöhemmin olen ajatellut, että avautumiseen saattoi kätkeytyä avunpyyntö, ehkä tiedostamatonkin. En kuitenkaan osannut avunpyyntöön oikein vastata enkä vieläkään tiedä, miten minun olisi pitänyt menetellä. Ehkä pelkkä läsnäolo olisi jo tuonut lohtua. Luulen, että Hellä oli sittenkin Aarolle se kaikkein läheisin, tuki ja turva, luontevasti. Ja se on hyvä asia. Tärkeintä on, että puolison kanssa menee hyvin. Ystävät ovat tietenkin tärkeitä, mutta he tulevat vasta jälkijunassa.

Aaron herkkyyttä kuvannee eräs tapaus, jota en ole aiemmin kertonut kuin kahdelle ihmiselle. Voinen sen nyt teille paljastaa. Kerran vuosikymmeniä sitten Aaro loukkaantui minulle jostakin niin, etten vuosikausiin rohjennut häntä lähestyä muuten kuin joulukortilla. Tilanne rassasi minua jatkuvasti ja luultavasti se rassasi myös Aaroa. Kysyin Inkeriltä muutaman kerran, että uskaltaisinkohan mennä käymään Aarolla. Hän sanoi aina, että se sinun pitää itse päättää. Sitten tuli sattuma avuksi. Joku sanoisi sitä johdatukseksi. Ajelimme eräänä kesänä vaimoni Marjan kanssa Pyhäjärven kyliä ja pysähdyimme Emoniemen tielle sillan kohdalle katselemaan veden virtausta. Pyöräilijä ajoi siinä ohitsemme ja kun selkä näytti tutulta, huikkasin perään, että Aaroko se siinä. Aaro käänsi oitis pyöränsä ympäri ja niin mentiin mökille ja yllätettiin Hellä. Juotiin makoisat kahvit ja tarinointia riitti pitkälle iltaan. Sen jälkeen olemme taas tapailleet vuosittain kerran, kaksi, kolme kertaa milloin mökillämme Iittalassa, kotonamme Jyväskylässä tai Aaron luona Pyhäjärvellä. Siinä välillä on kännykkä ollut mainio keskusteluväline. Ja viime aikoina myös nettiyhteys sähköpostin tai skypen kautta. Erittäin mieluisaa on ollut kyläillä Aaron ja Hellän luona Lepikon kankaalla. Ehkäpä muutto sinne lapsuuden maisemiin oli Aarolle jonkinlainen toiveiden täyttymys.

Tällaisia hajanaisia muistikuvia minulla on Aarosta kanssavaeltajana ja ohikulkijana. Tahtoisin lopettaa muistelukseni Pikku Prinssin ajatukseen: ”Jos täytyy kuolla, on kuitenkin hyvä, että on kerran omistanut ystävän.” Minä olen hyvin onnellinen siitä, että minulla on ollut Aaro-veli…

Lepää rauhassa!

Pyhäjärvellä 26.06.2009

Veljesi Valto Martti

Takaisin

© 2006 Mikko Ruotoistenmäki