Suvun tarinoita

Valto Martti

Muistelua elämästä Lepikossa - Äidin tarina

Kirjoittaja: Martti Ruotoistenmäki (24.03.2010)

Saatteeksi Äidin tarinaan.

Maaseudun naiset, heidän joukossaan pienten ja vähän isompienkin talojen emännät, ovat olleet Suomen talouden selkäranka menneinä vuosikymmeninä, ehkä vuosisatoinakin. Hymähdelköön ken haluaa. Siitä piittaamatta haluan kertoa oman äitini tarinan. Oikeastaan vain yhden päivän tapahtumat äidin elämässä. Enemmät olisivat painomusteen haaskuuta. Samanlaisia päiviä kun oli 365 kappaletta vuodessa. Vuosia muutamia kymmeniä, liian vähän.

Samanlaisia naisia oli Ruotasilla joka talossa ja mökissä, kaikissa Pyhäjärven kylissä, joka pitäjässä. Sadoittain, tuhansittain. Siitä huolimatta heitä ei mainittu, maan hiljaisten työpanosta ei huomattu. Hehän olivat itsestäänselvyys.

Haluan omalta pieneltä osaltani yhden esimerkin avulla kohottaa heitä unohduksen yöstä, edes hiukkasen. Toivotaan, että joku isokenkäinen nostaisi heitä joskus vähän ylemmäs. Oikeastaan heidän paikkansa olisi Kansakunnan Kaapin Päällä.

Äiti.

Kello soi viideltä. Tulet hellaan ja kiireiset korvikkeet heinäväelle, joka kohta on lähdössä. Äiti hörppää itsekin kupillisen. On aika lähteä navettaan, jossa odottaa toistakymmenpäinen joukko lypsettäviä ja pienkarja. Ne on otettu illalla sateen pelossa navettaan yöksi. Karja tervehtii hoitajaansa tuttavallisesti kellokkaansa Kyllikin johdolla. Äiti sytyttää ensimmäiseksi tulet muuripadan alle. Onneksi vesi tuli kannettua pataan jo illalla. Ensinälkään karjaladosta heiniä, viimeisiä viimevuotisia, karjan eteen ja vettä kaivosta. Ape korvataan näin kesällä laitumella, joten seuraavaksi on käytävä sontalapion varteen. Luorit ovat täynnä märkää, painavaa tavaraa, joka on kannettava lapiollinen kerrallaan sontaovesta ulos lantalaan.

Hilma-tätikin tulee navettaan. Hän on siihen mennessä auttanut äitinsä, Eriika-mummun, aamun alkuun. Nyt hän ehtii sopivasti lypsylle. Naiset kantavat täydet maitotonkat tupaan maidonlaskua varten. Kohta kilahtelee maitokoneen kello kammen kierrosten tahdissa. Kerma ja kurri lorisevat omiin ämpäreihinsä. Kerma viedään jääkellariin odottamaan kerran viikossa tapahtuvaa meijeriin kuljetusta. Kermanvientivuoro kiertää talosta taloon.

Inkeri auttaa äitiä maitokoneen purussa ja alkaa tiskata sen kymmeniä pieniä osia. Nuorimmainen heräilee yöuniltaan. Mirja on juuri oppinut kävelemään ja alkaa kiehnata äidin helmoissa. Syliin pääsy olisi nyt tärkeää, kun aamiainen tuntuu olevan taas myöhässä. Mutta äiti lähteekin navettaan. Mitä se nyt sinne, kun minä tarvitsisin sitä. Mirja korottaa äänensä ja huomaa Inkerin olevan joutilaana. Se liottelee vain käsiään pesusoikossa ja syli on ihan tyhjä. Siispä sinne vaan. Mutta Maila vanhempana on vikkelämpi. Tilanne rauhoittuu vasta kun molemmat saavat kakun käteensä ja Inkeri pääsee jatkamaan tiskiä.

Miesväki on mennyt korvikkeen hörpättyään Komunnevalle niitylle isän ja Samppo-sedän johdolla. Kasakoiksi on saatu naapurimökeistä Aines-Antti miniänsä Martan kanssa sekä Tippauksen Jussi. Kaikki miehet ovat jo iäkkäitä, osa pitkäaikaissairaita. Nuoremmat ja terveet ovat rajalla takaamassa heinäntekorauhaa. Siellä on myös Martan mies, Samppo, joka saa myöhemmin kunniapaikan satojen muiden pyhäjärvisten kanssa kirkon vierestä. – Myös lapset ovat tärkeä voimavara heinänteossa. Kynnelle kykeneville poikasille on annettu aseeksi viikate. Pienemmät saavat tyytyä haravaan. Niin kuin tytötkin.

Olen on päässyt Pellen ja Vanhuksen vetämän Kormikin pukille ja kaatanut yön aikana pari hehtaaria luokoa. Isä ajaa yökasteista heinää haravakoneella torvelle, muut miehet niittävät ojanvarsia. Martta johtaa haravointia, kylänkuululla taidolla ja tarmolla. Pojatkin haravoivat, niittämisen välillä, tosin vähän vastahakoisesti, ainakin isommat. Naisten hommia! Pääsispä joskus haravakoneen pukille. Tai niittokoneen. Se vasta jotakin olisi.

Naiset ovat laittaneet aamiaisen kahdeksaksi. Niittyväki tulee aamuruppeemalta syömään maitopottua ja voitaleipää. Nehän pitävät nykykäsityksen mukaan miehen terveenä, mutta ei sitä silloin tiedetty. Niinpä isäkin oli saanut sydäninfarktin muutamaa vuotta aiemmin tuskin nelikymppisenä, eikä kelvannut rintamalle. Nyt elämä on nitrojen varassa.

Vähän pitää oikaista ruuan päälle, ettei se luulisi olevansa koiran vatsassa. Sitten takaisin niitylle. Päiväruppeema alkaa. Hilma-tätikin ehtii kiireiltään mukaan. Ja Inkeri, Maila kintereillään. Aurinko paistaa. Tuuleskeleekin. Eiköhän levitetä heinät takaisin saroille. Jospa kuivahtaisivat siinä sen verran, että voitaisiin panna seipäille. Tai vaikka viedä suoraan latoon. Jäisi yksi työvaihe pois. Mutta kun ei noista ilmoista tiedä. Katsotaan.

Yhdeltätoista äiti tulee niitylle korvikkeen kanssa. Pullot ovat villasukissa, maidot seassa. Yllätyksenä jokaiselle nisunpala. Väki istahtaa ojanpientareelle. Äiti ottaa haravan käteensä ja ehtii levitellä monta torvea ”kahvittelun” aikana. Sitten kiireesti takaisin kotiin ruokkimaan nuorimmaista. Ja mummulle korvikkeet. Ennen ruuanlaittoa ehtii vielä korjata jokusen paidan, ommella housunnapin. Ja käväistä Hiskilän Tiina-tädin luona vaihtamassa pari sanaa ja viemässä lautasellisen. Kutsumaton vieras otetaan mielihyvin vastaan.

Tiina-täti on amerikanleski niinkuin Hilma-tätikin. Se on molemmille kipeä asia, josta ei puhuta. Tiina-täti asuu mökkiään yksin, äitinsä Liisa-mummun kuoltua. Hän on itseoppinut, taitava ompelija, joka vielä vanhoilla päivillään kiertää pitäjää tekemässä vaativimmille pyhäkkäille vaatteita. Hänen pieni kasvimaansa marjapensaineen on rakkaudella hoidettu. Sen reuna polun varrella kukkii keväästä syksyyn. Värikkäitä ”killinpartoja” ja vaikka mitä.

Koulusivistystä Tiina-täti on saanut tuskin ollenkaan, mutta sitäkin enemmän sydämen. Tuo ystävällinen ja viisas nainen on äidin henkireikä ulkomaailmaan. Hänelle äiti voi kertoa ilonsa ja huolensa, hän osaa kuunnella, hän ymmärtää puolesta sanasta, hän ei saarnaa, mutta hän antaa viisaita neuvoja sille, joka osaa niitä oikealla tavalla pyytää. Hän ei sano koskaan pahaa sanaa kenestäkään. En ole äidinkään kuullut sanovan tai sanoneen. Tiina-tädin luona äiti saa itkeä, kun itkettää, kiukutella, kun kiukuttaa. Usein tarvetta onkin.

Olin paikalla, kolmantena, kun Tiina-täti sanoi äidille hänen kuolinvuoteellaan, että jos olisit käyttänyt omaan tarpeeseesi edes pienen osan siitä hyvästä, jonka annoit lähimmillesi, et nyt nelikymppisenä olisi siinä. Vasta vanhoilla päivilläni olen tajunnut kuinka oikeassa Tiina-täti oli ja kuinka viisas ja hyvä ihminen äiti oli.

Puolinen on kahdelta pöydässä. Kolikkopottuja, läskisoosia, kurria lasissa. Äiti on tehnyt voileivät valmiiksi, että vähästä voista riittäisi pyyhkäisy jokaiselle. Vaikka ollaan karjatilalla - tai ehkä juuri sen vuoksi - ei voita ole läträttäväksi. Alun perin parikymmenpäinen karja on vähentynyt pian puoleen pakko-ottojen takia. Armeija kun marssii vatsallaan ja kuluttajakin tarvitsee osansa.

Pienen ruokalevon jälkeen alkaa iltaruppeema. Työt Komunnevalla jatkuvat iltakahdeksaan asti. Viideltä äiti keskeyttää ne hetkeksi. Hän tulee korvikepannun kanssa. Väki jää ojanpenkalle ja äiti lähtee huhuilemaan karjaa hakalaitumelta. Ovatkohan ne siellä perimmäisessä nurkassa. Kyllikki, Tuojanen, Sointu, Lahja ja muut.

Äidin etääntyvät kutsuhuudot tavoittavat heinäväen korvat vielä kaukaa. Ääni on kaunis, heleä, sointuva. Kuin musiikkia. Kukaan ei osaa niin kuin äiti. Kohta Kyllikin kello vastaa - kauniisti, heleästi, sointuvasti. Ei ole eikä koskaan tule toista sellaista lehmänkelloa. Minnekähän se on joutunut? - Musiikit kohtaavat. Pian kohtaa myös karja hoitajansa. Yhdessä matkataan lypsyaitaukseen. Ilta on lämmin, poutainen. Karja jää lypsyn jälkeen yöksi tarhaan.

Seuraa taas maidonlasku sivuhommineen aamuiseen tapaan. Pienen pyllyn pesua, kuivaa ylle, ruokaa suuhun. Mannavelli tulelle, sekoittelua kapustalla, nuorimmainen sylissä. Onneksi Inkeri on tullut niityltä etuajassa auttamaan iltasen laitossa. Kahdeksalta velli on valmista ja tuvan pitkä pöytä taas kerran katettu väen syödä. Mummulle viedään ruoka nurkkakamariin. Hän on mennyt huoneeseensa takaisin iltahartauden kuunneltuaan.

Syötyään miehet vetäytyvät iltasavuille vistin penkeille tai aitan rappusille. Kasakoilla ei ole kiire kotiinsa, kun mahat ovat täynnä. Kerkiäähän tuonne vähemmälläkin. Aamulla tullaan taas takaisin ja lähdetään niitylle. Ellei sada.

Mutta äidin päivä jatkuu. Ja Inkerin. Naisten työt eivät ole vielä tulleet valmiiksi. Ruuat on korjattava, astiat tiskattava. Martta auttelee. Tarhassa on käytävä katsomassa, että kaikki on kunnossa. Ja sanomassa hyvät yöt. Hilma-täti vetäytyy pikku hiljaa nurkkakamariin mummun luo, heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa.

Vuoteessa äiti lukee vielä ääneen kertomusta nuijasodasta.

Takaisin

© 2006 Mikko Ruotoistenmäki