Suvun tarinoita

Valto Martti

Lepikon vaari

Kirjoittaja: Valto Martti Ruotoistenmäki (03.04.2010)

Lepikon vaari, isänisä, oli syntynyt 11.11.1860. Hän oli yksi Pikku-Lepikon seitsemästä veljeksestä, joista neljä jatkoi sukua. Hän sai Ison-Lepikon talon omistukseensa herastuomari Matti Leskelän Liisa-vaimon, Liisa Martintytär Ruotoistenmäen, veljenpoikana v. 1903. Vaari eli siihen aikaan poikkeuksellisen pitkän elämän. Hän kuoli 20.10.1935 kotonaan Lepikossa 74-vuotiaana.

Minä olin viisivuotias vaarin kuollessa ja muistan vielä hänen pitkän, jämerän, rauhallisen hahmonsa, viiksensä ja ikäisekseen suoran ryhtinsä, lepikkolaisittain kaartuvat hartiansa. Hän kaatui seisovilta jaloiltaan sydänkohtauksen saaneena. Olin silloin Lapualla Emmi-tätini ja miehensä Yrjö-sedän hoivissa ja muistan, miten tätini järkyttyi kuolinsanoman saatuaan.

Tätini oli laittamassa aamiaista eli nykykielellä lounasta yläkerran vuokra-asuntomme pikku keittiössä. Vuokraemäntämme tuli alakerrasta portaiden yläpäähän ja kuulin hänen sanovan, että heille oli soitettu ja kerrottu tädin äidin kuolleen sydänkohtaukseen. Heti sen sanottuaan hän korjasi ja sanoi, että isä se olikin kuollut. Täti kaatui pyörtyneenä lattialle. Naapuri hälytti Yrjö-sedän hänen työpaikaltaan patruunatehtaalta. Emmi-täti soperteli, että kyllä hän heti arvasi, että isä se oli kuollut eikä äiti. Heikko sydän oli ollut perheen tiedossa jo monia vuosia, joten suruviestiä oli osattu odottaa milloin tahansa. Sen aikainen lääkitys ei antanut kovin pitkää elinaikaennustetta.

Olin ollut jo lapsena pitkiä aikoja poissa Lepikosta. Muistikuvani vaarista ovat siten harvoja ja välähdyksenomaisia. Jotakin on kuitenkin jäänyt mieleen. Kuinka pienetkin asiat voivat tallentua pienen lapsen muistin sopukoihin loppuelämäksi.

Vaarin hautajaisia vietettiin perinteiseen lepikkolaiseen tapaan. Surureunaiset kutsukirjeet oli toimitettu hyvissä ajoin Jaakon kaupalle, josta jokainen sai ne postia noutaessaan. Kaikki kyläläiset oli kutsuttu ja kaikki olivat myös kutsua noudattaneet. Musta arkku oli tuotu jo hautajaispäivän aamulla vanhan puolen vistin seinustalle pukkien päälle. Kansi oli avattu ja siirretty hiukan jalkopäähän päin niin, että kasvot olivat näkyvissä. Kuuset ympäröivät arkkua kolmelta sivulta. Saattajat kävivät kukin vuorollaan hyvästelemässä vainajaa, jotkut jäivät seisoskelemaan lähistölle. Emmi-täti itki vuolaasti. Muut olivat hiljaisia. Jotkut pyyhkivät vakavina poskeaan.

Virrenveisuun jälkeen arkku nostettiin kärryihin ja lähdettiin ajamaan Salmenkylän kautta Kirkolle. Saattoväki seurasi omissa kärryissään perässä pitkänä letkana. Matkaa oli kaikkiaan kymmenisen kilometriä. Tikkalansalmessa oli silloin ylikulkua varten kapulavetoinen roomu, jota lossari kuljetti yötä päivää, aina tarpeen mukaan. Mutta nyt tuli mutkia matkaan. Pitkin järvenselkää puhalsi ankara syystuuli, joka yltyi väliin peräti myrskyksi. Pysähdyttiin rantaan miettimään, uskalletaanko lähteä roomulla yli ja ottaa se riski, että myrsky heittää vainajan arkun järveen. Vai olisiko ajettava Kuppaan kautta, mikä lisäisi matkaa parikymmentä kilometriä. Päätettiin mennä pyytämään asemapäälliköltä lainaksi resiinaa, jolla vainajan arkku voitaisiin kuljettaa toiselle rannalle saattoväen seuratessa jalkaisin perässä. Vieressähän oli rautatie ja siinä silta. Muut ajoneuvot ottaisivat riskin ja ylittäisivät salmen roomulla.

Resiinaa ei saatu. Se oli valtion omaisuutta. Saatiin kuitenkin pitkin hampain lupa kantaa arkku miehissä rataa ja rautatiesiltaa pitkin kilometrin matka toiselle rannalle. Osa saattoväestä seurasi jalkaisin perässä ja osa tuli kärryjen mukana roomulla. Varmaan kirkkoherra Taipale kanttoreineen odotteli kärsimättömänä hautajaisväkeä tulevaksi. Liekö saanut edes sanaa viipymisestä. Odottelu palkittiin. Korviini ei nimittäin ole tullut tietoa, etteikö hautajaisia olisi sinä päivänä toimitettu.

Muuta muistikuvaa minulle ei vaarin hautajaisista ole jäänyt mieleen. Varmaan surujuhlat jatkuivat Lepikossa vietetyillä seuroilla, joiden päälle saattoväelle tarjottiin Seppälän emännän asiantuntevalla johdolla valmistettu runsas ja juhlava päivällinen. Vasikka oli teurastettu ja Jaakolta oli haettu riisit ja sekahedelmät.

Toinen muistikuvani koskee laskiaista. Olin varmaan 3-vuotias - plus-miinus yhden vuoden tarkkuudella. Isä oli lähdössä viemään kirkolle halkokuormaa, hellapuita kai jollekin metsättömälle. Rekipelillä suoraan jään yli. Minä kärtin päästä mukaan. Isä sanoi, että sinähän palellut matkalla, kun on kova pakkanen ja järvellä vielä tuulee kovasti. Mene vaarin kanssa Lastenkalliolle laskemaan mäkeä. Vaari yritti tarjota kelkkaa, mutta mikään ei auttanut.

Minä sain varmaankin raivarin. Itkin ja huusin. Lopulta isä sanoi, että tule nyt, mutta älä sitten valita, että on kylmä. Ei päästy montakaan kilometriä, kun sormeni olivat kontassa ja varpaita paleli. Itkuhan siinä tuli. Kirkolla pääsin johonkin taloon lämmittelemään, mutta kohta oli lähdettävä kotimatkalle. Sama kärsimys toistui. Hävetti näyttäytyä vaarille, mutta ei hän minua moittinut – ainakaan paljoa.

Kolmas muistikuva koskee pientä ohikiitänyttä hetkeä, joka sekin on jäänyt lapsen mieleen loppuelämäksi. Muistini mukaan vaari ei minun aikanani enää osallistunut talon töihin, ei edes töiden suunnitteluun. Ehkä hän kävi kuitenkin elokuussa pelloilla koettelemassa, joko jyvä katkeaa. Mutta kessuja hän kasvatti, omaan tarpeeseensa. Kerran kauniina, aurinkoisena loppukesän päivänä sain olla vaarin kanssa asettelemassa kessun lehtiä kärryliiterin ajoluiskalle kuivamaan. Siitä on muistona oikein valokuvakin, joka oli kehyksissä Telakan salin takanreunuksella. Vieläköhän löytäisin sen?

Ja vielä yksi muisto, aina vaan pienempi. Vaarilta opin, miten roskat korjataan lattialta. Sattumalta näin, kun vaari pyyhkäisi pehmeällä harjalla roskakasan kihveliin. Käänsi sitten kihvelin poikittain ja pyyhkäisi toisen kerran. Ja sitten vielä kolmas käännös ja kolmas pyyhkäisy. Puhdasta tuli – Niin ne lapset ennen oppivat työn tekemistä.

Takaisin

© 2006 Mikko Ruotoistenmäki